sivut


-------

tiistai 27. toukokuuta 2014

Sinä ja hän



046 078 030


Mietin itseäni vuosi sitten tähän samaan aikaan. Muistan vain, et olin koko kevään ihan sietämättömän väsynyt. Koko viime kevät on mun päässä pelkkää sumua. Katoin äsken mitä oon silloin postaillut, ja ihan kun ei olis ite ollut todistamassa niitä hetkiä. Tuntu ku oisin lukenut kenen tahansa muun bloggaajan postauksia.
Oikeastaan koko kulunut vuosi viime keväästä tähän päivään on ollut poikkeuksellinen. Niin tosi hyvässä kuin tosi tosi huonossakin. Viime keväänä en olisi ikinä voinut tietää mitä kaikkea seuraava vuosi tulee mukanaan tuomaan. Oon tän vuoden aikana käynyt läpi enemmän erilaisia tunteita kuin muutaman edeltävän vuoden aikana yhteensä. Mutta edelleen haluan korostaa, että kaiken ikävän lisäksi on ollut paljon aivan ihania hetkiä ja muistoja, jotka säilyy vielä pitkään lämmittämässä mieltä.
Kellään ei taatusti tule koskaan olemaan elämässään täydellistä vuotta, jota muistellessa ei tulisi mieleen yhtään asiaa minkä olisi voinut jättää sanomatta, tekoja jotka olisi voinut jättää tekemättä tai sitä vastoin mieleen ei muistuisi yhtään kohtaa jossa olisi voinut osoittaa itselleen tärkeälle ihmiselle olevansa kiitollinen tai pyytää tältä anteeksi. Vaikka tää voi tuntua turhalta tai kliseiseltä niin haluan vaan sanoa, että ne on oikeesti niin pieniä asioita, joilla voi tehdä toisten maailmasta paremman paikan. Ja yleensä ihminen, joka on aidosti läsnä toisten elämässä saa samanlaista läsnäoloa myös omaksi osakseen. Läsnäololla ei tarkoiteta sitä, että kaikki asiat täytyy kokea yhdessä vaan sitä, että osataan iloita toisen kanssa ja heidän puolestaan. Kun toinen kohtaa vastoinkäymisiä, ei tarvitse itse toimia ongelman ratkaisevana avaimena vaan olla tukena ystävälle, joka sitä tarvitsee. Se on läsnäoloa. Välittämistä. Ei ole helppoa olla tilanteessa, jossa tuntee itsensä tilanteen ratkeamisen kannalta hyödyttömäksi, koska ei löydä oikeita ja toista helpottavia sanoja tai tapaa sanoa niitä. Ei varmasti. Mut tärkeintä on osoittaa, että ei lakkaa luottamasta ja arvostamasta toista vaikka mitä tapahtuisi. Ei lakkaa uskomasta toiseen eikä välittämästä toisesta, vaikka vaikeuksia kestäisi kuinka pitkään ja ystävä ei itse enää jaksa uskoa itseensä. Koska kun voimat loppuvat itseltä, tarvitaan ympärille muita, joitten tukemana jaksaa taas nousta seisomaan.
Yksin ei pärjää.
En mäkään olis pärjännyt. Nyt, kun mietin kulunutta vuotta ja nään itseni tässä, edelleen, kaiken tapahtuneen jälkeen, voin olla ylpeä itsestäni ja varsinkin ystävistäni, jotka ovat olleet korvaamaton apu kaikilla mahdollisilla olemmassa olevilla tavoilla. En koskaan voi kiittää tarpeeksi, vaan tää kiitollisuus seuraa mua taatusti hautaan saakka. Mulla on ystäviä jotka on läsnä. Ja mä haluan olla heidän elämässään läsnä. Aina.


4 kommenttia:

Kiitti kommenteista!(:
Sanni&Lotta